Sinikka Vepsä

Blogi

Arjen asiantuntija ja demariemo eduskuntaan jäsenäänestyksessä numerolla 45

Sinikka kuvamainos 14.8.2014Olen 58-vuotias sairaanhoitaja ja terveydenhoitaja. Huoli lasten ja nuorten sekä helsinkiläisten ikäihmisten asemasta sai minut lähtemään mukaan kunnallispolitiikkaan vuonna 2012 ensimmäistä kertaa. Äänimääräni riitti heti kymmenenneksi varavaltuutetuksi. Toimin luottamushenkilönä HKL:n. johtokunnassa ja Uudenmaan kuntayhtymän päihdehuollon Ridasjärven päihdehuoltokeskuksen hallituksessa. Nyt olen ensi kertaan ehdolla Helsingissä SDP:n jäsenäänestyksessä eduskuntavaaliehdokkaaksi Puistolan demareista numerolla 45. Toimin myös Puistolan demareiden varapuheenjohtajana. Työskentelen muistisairaiden vanhusten ryhmäkodissa osastonhoitajana. Omaan vankan ja monipuolisen kokemuksen sairaanhoitajan, työterveyshoitajan ja osastonhoitajan tehtävistä sairaanhoidon ja terveydenhuollon parista. Lasteni aikuistuttua lähdin mukaan politiikkaan puolustaakseni ja edistääkseni kunnallisia hyvinvointipalveluita. Vanhustenhuollossa ja etenkin ikäihmisten kotihoidossa näen paljon kehitettävää. Tästä minulla on omakohtaista kokemusta käytännön työni kautta. Kaikilla suomalaisilla on oikeus hyvään hoitoon. Nuoret on kiinnitettävä työelämään riittävän ajoissa. Eri alojen oppisopimusopiskelupaikkojen lisääminen on yksi tärkeimmistä keinoista. Näin uuden Lastensairaalan tarpeen konkreettisesti läheltä jo vuonna 1991. Vuosittain Suomessa syntyy 850 perheeseen kaksoset. Suomessa syntyy vuosittain myös 500 sydänlasta, joista 350 lasta vaatii joko heti tai myöhemmin jossain elämänsä vaiheessa leikkaushoitoa. Kaksoslapsistamme toisella vauvalla todettiin synnynnäinen sydänvika, joka leikattiin hänen ollessaan 6vrk:n ikäinen. Erinäisten komplikaatioiden seurauksena hän pääsi kotiin 4 kk:n ikäisenä. Jokainen voi kuvitella, mitkä ovat äidin tunteet kun toinen vauva on kotona ja toinen sairaalassa. Teho-osastolla vieraillessa sain heti tietoa Sydänlapset ry:stä (nykyisin Sydänlapset- ja aikuiset ry), johon liityin välittömästi ja johon kuulun edelleen. Toisilta sydänlapsien äideiltä saadun vertaistuen koin erittäin merkittäväksi.

Lastenklinikka, nykyinen lastensairaala, oli liian pieni ja huonokuntoinen jo tuolloin. Teho-osaston hoitopaikkojen puutteen takia perheet joutuivat odottamaan usein hyvinkin pitkään lapsensa sydänleikkausta. Moni lapsi menehtyi leikkausjonossa. Tuolloin oli puutetta tilojen lisäksi myös henkilökunnasta ja hoitovälineistä. Ahdistuneena soitin eräänä päivänä Länsi-Pasilan kotimme alakerrassa olevan Pallosalama Oy:n ovikelloa. Hannu Karpo avasi oven ja kerroin hänelle sydänosaston tilanteesta. Jouluna 1992 Karpo lahjoitti osastolle keräämänsä 50.000 mummon markkaa. Summa ei ollut merkittävä, mutta arvostan hänen nopeaa toimintaansa tänäkin päivänä. Kuitenkin olen sitä mieltä ettei sairaalan toiminta voi eikä saa olla yksittäisten keräysvarojen ja lahjoitusten varassa. Uusi lastensairaala olisi pitänyt rakentaa jo vuosia sitten. Toivottavasti sairaalan rakennuskustannusten nykyinen keräystapa ei jää Suomeen pysyväksi.

Kiitos suomalaisten sydänkirurgien ja muun hoitohenkilöstön huippuosaamisesta! Alkuvaikeuksista selvittiin ja tänä päivänä sydänlapseni on työssä käyvä terve, nuori aikuinen.